Alankomaiden historia (laaja)

Esihistoria
Alankomaita ei ollut sanan nykyisessä merkityksessä olemassa ennen myöhäiskeskiaikaa. Tätä edeltävään aikaan liittyen on parempi puhua "nykyisten Alankomaiden alueesta". Alankomaiden alueella tai ainakin sen kuivilla rantakaistaleilla ja korkeilla hiekka-alueilla on asuttu jo useita kymmeniätuhansia vuosia. Vanhoista sorakerroksista Maastrichtin läheltä löydetyt jäänteet Neandertalin ihmisestä on arvioitu yli 200 000 vuotta vanhoiksi. Asutus lienee kuitenkin ollut vain tilapäistä. Ensimmäiset pysyvät asukkaat olivat jääkauden (paleoliittisen kauden) metsästäjiä. Heistä on jäänyt todisteina piikivestä tehtyjä kirveitä ja nuolenkärkiä. Myös ensimmäinen kanootti on peräisin tältä ajalta (9000 eaa). Jääkauden jälkeen mesoliittisella kaudella alueella asui useita eri heimoja.

Noin vuonna 5300 eaa alkoi neoliittinen kausi, jolloin ensimmäiset maanviljelijät saapuivat alueelle. Tästä ovat todisteena Etelä-Limburgin lössiylängön hautalöydöt ja jäljet maatiloista. Maanviljelijät kuuluivat lineaariseen nauhakeramiikkakulttuuriin, ja heillä oli mukanaan viljaa, linssejä ja herneitä. Tämä kulttuuri ei kuitenkaan pystynyt levittäytymään Alankomaiden muihin osiin, koska asukkaat eivät vielä tunteneet auraa, jolla savimaata olisi voinut muokata. Sitä paitsi Alankomaat sopivat hyvin metsästämiseen. Noin 4500 eaa maanviljelijäkulttuuri hävisi väliaikaisesti. Vuoden 4100 eaa tienoilla Drenthen maakunnassa oli suppilopikarikulttuuri, joka rakensi esihistorian merkittävimmät muistomerkit, hautakammioiksi rakennetut megaliitit (holl. hunebed). Tämä kulttuuri hävisi vuoden 3900 eaa jälkeen.

Ensimmäinen pyörä on peräisin n. vuodelta 2400 eaa. Sen keksivät mahdollisesti kellopikarikulttuurin ihmiset, joilla oli asutusta Atlantin rannikolla Marokosta Skandinaviaan. Tähän aikaan myös työstettiin ensimmäistä kertaa Alankomaiden alueella metallia, kuten Veluwen alueelta löydetyt kivialasimet ja kupariset tikarit osoittavat. Metallin työstäminen yleistyi vuoden 2000 eaa tienoilla pronssikauden alkaessa. Tämän seurauksena erityisesti Drenthe vaurastui, sillä todennäköisesti sen lävitse kulki tärkeä kauppareitti Itämeren ja Skandinavian suuntaan.

Rooman valtakunta
Ensimmäisellä vuosisadalla eaa roomalaiset tulivat Reinin suistolle. Suurimman osan roomalaisesta ajasta Rooman valtakunnan raja kulki Reiniä pitkin linjalla Nijmegen-Utrecht-Katwijk.

Roomalaisten aikana rakennettiin ensimmäiset kaupungit, joista tunnetuimpia olivat Noviomagus (Nijmegen), Trajectum (Utrecht), Coriovallum (Heerlen) ja Mosa Trajectum (Maastricht). Etenkin Maas-joen rannalla on edelleen kaupunkeja ja kyliä, joilla on roomalaiset juuret. Tuoreiden arkeologisten tutkimusten perusteella Maastricht on pysynyt roomalaisten ajoista lähtien jatkuvasti asuttuna. Useimmat muut kaupungit jäivät todennäköisesti asumattomiksi kaoottisena kansainvaellusten aikana, vuosina 300-500.

Reinin pohjoispuolella, Rooman valtakunnan rajojen ulkopuolella asuivat friisit. Roomalainen kulttuuri vaikutti friiseihin suuresti: tulvien varalle pystytetyiltä kummuilta sekä hautakentiltä on löydetty roomalaisia käyttöesineitä ja kolikoita, mikä viittaa vilkkaaseen kaupankäyntiin friisien ja roomalaisten välillä. Kirjallisista lähteistä tiedetään myös, että jotkut friisit palvelivat Rooman armeijassa, vaikka vieraiden heimojen jäsenet eivät olleetkaan suoraan Rooman sotapäälliköiden alaisuudessa. Palvelusaikansa jälkeen he toivat siten kotiinsa mukanaan roomalaista kulttuuria ja tapoja. Valtakunnan rajan alueilla asuivat germaanit batavit ja kaninefaatit. Batavien pääkaupunki oli Oppidum Batavorum (Nijmegen). Vuonna 69 he nousivat kapinaan roomalaisia vastaan.

Kun batavit oli saatu rauhoittumaan, oli Reinin alueen provinsseissa rauhallista seuraavan kahden vuosisadan ajan. Jokivarret sekä Brabantin ja Limburgin takamaat jaettiin suuriin tiluksiin, joiden keskellä oli usein kartano. Omistajat olivat rikkaita ja heidän pääasiallinen asuinpaikka oli useimmiten jossakin uusista kaupungeista, Colonia Claudia Agrippensiassa (Keulen), Colonia Ulpia Trajanassa (Xanten) tai Coriovallumissa (Heerlen). Alkuperäinen germaaniskelttiläinen väestö roomalaistui vähitellen ja viljeli kartanon omistajien maita, harjoitti käsityöammatteja tai palveli armeijassa. Taloudellinen toiminta keskittyi etupäässä läheisellä valtakunnanrajalla sijaitsevien suurten armeijan tukikohtien tarpeiden täyttämiseen. 200-luvun puolivälistä lähtien tilanne alueella muuttui: yhä useammin raja-alueella hyökkäsi ryösteleviä, Reinin toiselta puolelta tulleita heimoja, eikä ihmisten tilannetta parantaneet myöskään väkivaltaiset keisarien vallanvaihdokset. Lisäksi verotus kävi yhä ankarammaksi köyhdyttäen väestöä voimakkaasti.

Noin vuonna 290 saalilaiset frankit saapuivat näille seuduille asettuen roomalaisalueelle Reinin eteläpuolelle, erityisesti Schelde-joen tuntumaan. Batavit ja kaninefaatit sulautuivat todennäköisesti frankkeihin, vaikka on myös pidetty mahdollisena, että he lähtivät pois roomalaisten mukana. Roomalaisten lukuisat yritykset päästä eroon frankeista epäonnistuivat, ja niin Julianus (josta tuli myöhemmin keisari Julianus Apostata) luovutti vuonna 355 nykyisen Flanderin ja Etelä-Alankomaat frankkien haltuun, jolloin frankeista tuli federaatteja (foederati) eli Rooman liittolaisia.

Varhaiskeskiaika
Kansainvaellusten ja osaksi niistä seuranneen Rooman valtakunnan luhistumisen jälkeen Alankomaiden alue oli jakaantuneena kolmeen osaan. Friisit asuttivat rannikkoalueita, saksit alueen itäosaa ja frankit etelää. Frankkien rajakaupunki oli pitkän aikaa Nijmegen, jonne pystytettiin kuninkaan istuin. Frankit laajensivat alueitaan etelässä, pohjoisessa ja idässä kukistamalla muita kansoja. Kaarle Suuren aikana, noin vuonna 800 frankkien valtakunta hallitsi sydänalueiltaan Belgiasta ja Pohjois-Ranskasta käsin suurta osaa Eurooppaa, mm. nykyistä Saksaa ja Pohjois-Italiaa. Näihin aikoihin kristinuskoon kääntyivät frankkien jälkeen myös friisit ja saksit, joskin heidät suurimmaksi osin käännytettiin pakolla. Valtakunnan suuren koon vuoksi Kaarle Suuren oli pakko antaa maat hallittaviksi lääniherroille, jotka olivat hänelle vastuussa. Vähitellen lääniherruudesta tuli perinnöllistä, ja tästä kehittyi lopulta feodalismi, joka hallitsi Eurooppaa aina Uuden ajan alkuun asti.

Verdunin sopimuksessa vuonna 843 frankkien valtakunta jaettiin Kaarle Suuren kolmen pojanpojan kesken. Alankomaat tuli osaksi Keskifrankkien valtakuntaa, jota hallitsi kuningas Lothar I. Lotharin kuollessa vuonna 855 keskifrankkien valtakunta jaettiin kolmeen osaan, Lothringeniin, Burgundiin ja Italiaan. Lothar II:n hallitsema Lothringenin kuningaskunta käsitti Alankomaat sekä nykyiset Elsassin ja Lothringenin alueet. Lothar II kuoli kuitenkin vuonna 869 lapsettomana, ja hänen setänsä, länsifrankkien hallitsija Kaarle Kaljupää sekä itäfrankkien hallitsija Ludvig Saksalainen, jakoivat Lothringenin kuningaskunnan keskenään. Alankomaat (Schelde-joelle asti) tulivat osaksi itäfrankkien valtakuntaa, josta tuli myöhemmin Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Tärkeänä kaupankäynnin keskuksena toimi tuona aikana friisien Dorestad. Dorestad menetti kuitenkin asemansa viikinkien hyökkäyksien seurauksena. Vuosina 866 ja 882 viikingit hyökkäsivät IJssel-joelle ryöstäen kauppapaikkana ja kirkollisena keskuksena toimineen Deventerin sekä Zutphenin.

Myöhäiskeskiaika
Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta ei jäänyt poliittisesti yhtenäiseksi. Paikalliset lääninherrat tekivät kreivi- ja herttuakunnistaan omia pieniä ruhtinaskuntia ja olivat enää vain nimellisesti riippuvaisia keisarista. Suurta osaa Alankomaista hallitsivat keskenään tappelevat ruhtinaat kuten Gelren herttua, Brabantin herttua ja Utrechtin piispa. Myös Liègen ja Kölnin piispat sekaantuivat armeijoineen usein poliittisiin riitoihin. Vähitellen rannikolle muodostui Hollannin herttuakunta. Friisinmaata ja Groningenia hallitsi alempi aatelisto.

Vuoden 1000 tienoilla Länsi-Eurooppa alkoi toipua kaoottisesta "pimeästä keskiajasta". Väkiluku kasvoi, uusia kaupunkeja perustettiin paljon, ja kaupankäynti kasvoi voimakkaasti. Myös nykyisten Alankomaiden ja Belgian alueet hyötyivät tästä kehityksestä. Kaupan painopiste oli vuosina 1100-1500 selkeästi Flanderissa, jossa Gent ja Brugge vaurastuivat lisääntyneen kaupan ansiosta. Tärkeää oli etenkin alueen toimiminen Reininmaan ja Englannin välisen kaupan solmukohtana. Alankomaiden itäosassa IJsselin varrella Hansaliittoon kuuluvat kaupungit kukoistivat; näitä olivat Hasselt, Kampen, Zwolle, Hattem, Deventer, Zutphen ja Doesburg.

Burgundin herttuakunnasta tuli 1300-luvulla merkittävä mahti Länsi-Euroopassa. Se liitti 1300- ja 1400-luvulla hallintopiiriinsä useita kreivi- ja herttuakuntia, usein rauhanomaisin menetelmin (avioliitoin, rahalla ja perintöinä). Herttua Filip III:n hallintokaudella Burgundiin liitettiin Namur, Hainault, Hollanti, Friisinmaa, Zeeland ja Luxemburg. Laajiimmillaan Burgundi ulottui Alankomaista aina Alpeille saakka.

Kun englantilaiset oli Jeanne d'Arcin myötävaikutuksella ajettu Ranskasta, oli Burgundin vuoro joutua liitetyksi voimistuvaan Ranskan kuningaskuntaan. Burgundin viimeinen herttua Kaarle Rohkea kuoli Ranskaa vastaan käydyssä Nancyn taistelussa vuonna 1477. Hänen tyttärensä Maria menetti Burgundin ydinalueet ja hallitsi yhdessä puolisonsa, Habsburgien sukuun kuuluvan keisari Maximilian I:n kanssa jäljelle jäänyttä aluetta, Alankomaita. Alankomaihin kuului myös nykyinen Belgia ja osa Pohjois-Ranskaa, ja juuri nuo alueet olivatkin Alankomaiden tärkein osa, mutta 1500-luvulta lähtien myös Hollannin maakunnan merkitys alkoi kasvaa.

Habsburgien aika
Maximilian I:n ja Marian poika Filip meni naimisiin Kastilian prinsessa Johannan kanssa, ja hänestä tuli Espanjan hallitsija. Habsburgien valtakuntaan kuului nyt kolme osaa: Itävalta, Burgundille jääneet Alankomaat sekä Espanja.

Maximilian I:n pojanpoika Kaarle V sai perintönä Itävallan, Burgundin ja Espanjan. Kaarle oli syntynyt vuonna 1500 Gentissä, ja myöhemmin hänestä tuli myös keisari. Aluksi hänen oli vielä joidenkin Alankomaiden provinssien (esim. Flanderin) osalta vannottava uskollisuutta kilpailijalleen Ranskan kuninkaalle. Molemmat hallitsijat pääsivät yhteisymmärrykseen siitä, että tämä käytäntö oli vanhainaikainen, ja niin vuoden 1549 pragmaattisessa sanktiossa määrättiin, että Alankomaiden seitsemäntoista provinssia ovat riippumattomia Ranskasta ja Saksasta ja muodostavat itsenäisen kokonaisuuden Habsburgien valtakunnassa. Muiden hallitsijoiden tavoin Kaarle V pyrki lisäämään henkilökohtaista valtaansa valtakuntansa alueella, mutta etenkään Alankomaiden eteläosissa tämä ei ollut helppoa, vaan vastustus hänen politiikkaansa kohtaan lisääntyi. Herttua Karl von Egmondin johtama Gelder pysyi kauan Kaarle V:n valtakunnan ulkopuolella. Gelderin herttua Kaarle V:stä tuli vasta vuonna 1543.

1500-luvulla uskonpuhdistus saapui Alankomaihin, ja osa väestöstä kääntyi protestanttiseen uskoon. Kaarle V:n poika Filip II oli vakaumuksellinen katolilainen, joten hän vastusti luonnollisesti tätä. Lisäksi hän oli espanjalaismielinen eikä niinkään välittänyt Alankomaista, toisin kuin isänsä Kaarle V. Hallituskautensa alun jälkeen Filip II ei ollut enää edes käynyt valtakuntansa pohjoisosissa. Tästä ristiriidasta kehkeytyi lopulta kahdeksankymmenvuotinen sota (1568-1648).

Kahdeksankymmenvuotinen sota
Kahdeksankymmenvuotinen sota (tai Alankomaiden kapina tai -vapaussota) käytiin vuodesta 1568 vuoteen 1648, jolloin varhainen Alankomaiden tasavalta saavutti itsenäisyytensä. Sodan aikana Alankomaista kasvoi lyhyessä ajassa maailmanmahti pääasiassa merivoimiensa avulla ja se koki ennennäkemättömän taloudellisen, tieteellisen ja kulttuurillisen loiston.

Sodan taustaa
Pyhä Rooman keisari Kaarle V syntyi Gentissä vuonna 1500 ja sai kasvatuksensa Alankomaissa. Hän luopui Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kruunusta 1556 ja jätti Alankomaat pojalleen Filip II:lle, Espanjan kuninkaalle. Alankomaihin kuului tuolloin seitsemäntoista maakuntaa, jotka käsittivät nykyiset Alankomaat, Belgian, Luxemburgin ja osan Pohjois-Ranskaa (Artois).

Uskonpuhdistuksen myötä kalvinismi oli muodostunut vallitsevaksi Alankomaissa. Vuonna 1566 kalvinistit hyökkäsivät moniin kirkkoihin ja tuhosivat patsaita ja pyhimysten kuvia (beeldenstorm), joita pidettiin harhaoppisina. Rauhoittaakseen maan Filip lähetti Alankomaiden kenraalikuvernööriksi 1567 Fernando Álvarez de Toledon, Alban herttuan (lempinimeltään rautaherttua) 10 000 miehen armeijan johdossa.

1400-luvulla Alankomaat oli Habsburgien suvun omistamista alueista yksi vauraimpia. Kaarle V ja Filip II verottivat Alankomaita tarvittaessa varoja sotaretkiin. Tämä sai alankomaalaiset pitämään espanjalaisia riistäjinä. Ennen Lepanton taistelua Alankomaita oli jo verotettu rahoittamaan sotaa turkkilaisia vastaan. Lepanton jälkeen Filip II keräsi veroja rahoittamaan sotaa Atlantilla. Alankomaiden kauppiasylimystö vastusti näitä sotia tärkeimpiä kauppakumppanejaan vastaan.

Alankomaiden rikkaimmat eivät olleet aluksi protestantteja. Kuitenkin vaatimukset uskonvapaudesta lisättiin heidän syntilistalleen. Kun uskonpuhdistus ja vastauskonpuhdistus muuttuivat poliittiseksi asiaksi, vaatimukset muuttuivat kiusallisiksi Filipille, joka oli vastauskonpuhdistuksen päätukija. Alban herttua sai näin ollen rajoittamattomat oikeudet harhaoppisten kukistamiseen, Espanjan pelätyn inkvisition keinoin. Hänen hallintokaudellaan teloitettiin 18 000 ihmistä.

Alankomaalaiset joutuivat vertaamaan Espanjan katolisen aatelin ylellista elintapaa kalvinistiliikkeen saarnaamaan vaatimattomuuteen, puhtauteen, säästäväisyyteen ja kovaan työhön. Protestanttiset ja kalvinistikapinalliset esittivät näin moraalisen haasteen Espanjan imperiumille.

Paikalliset ylimykset vastustivat myös hallintovallan keskittämistä Brysselin virkamiehille. Filip II pyrki keskitettyyn hallintoon kootakseen sille enemmän määräysvaltaa vero- ja lakiasioissa.

Sodan alku
Vuonna 1568 Vilhelm Oranialainen, lisänimeltään Hiljainen, Hollannin, Zeelandin ja Utrechtin käskynhaltija (hollanniksi: stadhouder, latinaksi: locum tenans kirjaimellisesti edustaja) nousi kapinaan vihattua Albaa vastaan ja yritti karkoittaa hänet Brysselistä. Hän ei pitänyt tätä kapinana Filip II:sta vastaan. Vilhelm ei saanut riittävästi kannatusta ja joutui pakenemaan maasta. Hänen liittolaisensa, Egmontin ja Hornen herttuat saatiin kiinni ja mestattiin. Alba asetti espanjalaisen kymmenyksen veron (hollanniksi: tiende penning) kaikesta myynnistä.

Alban herttuaa seurasivat Alankomaiden kuvernöörinä Luis de Zúñiga y Requesens, don Juan de Austria (Juhana Itävaltalainen) ja Alessandro Farnese, Parman herttua vuosina 1578–1592.

Taitavana diplomaattina Farnese sai eteläiset, katoliset maakunnat (suunnilleen nykyinen Belgia) solmimaan Atrechtin (ranskaksi: Arras) liiton 6. tammikuuta 1579, jossa ne vannoivat uskollisuutta lailliselle kuninkaalleen ja kuvernöörilleen. Kymmenen vuoden aikana hän palautti katolisen uskon alueelle.

23. tammikuuta 1579 vastineeksi Vilhelm yhdisti pohjoisen protestanttiset Hollannin, Zeelandin, Utrechtin, Gelderlandin ja Groningenin maakunnat Utrechtin liitoksi (Unie van Utrecht), jossa ne lupautuivat puolustamaan toisiaan Espanjan armeijaa vastaan. Tämä liitto johti myöhemmin itsenäisyyteen Espanjasta (1581) ja Yhdistyneiden provinssien tasavallan luomiseen.

Espanjalaiset lähettivät 1581 armeijan kukistamaan kapinan ja takaisin lähes koko Flanderin ja puolet Brabantista. Vilhelm Oranialainen murhattiin 10. heinäkuuta 1584. Yhdistyneet provinssit hakivat tukea Ranskasta ja Englannista tarjoten näille jopa Alankomaiden kuninkaan asemaa, mutta molemmat kieltäytyivät.

Englanti oli tukenut epävirallisesti Alankomaita jo vuosia ja päätti nyt liittyä sotaan virallisesti. Vuonna 1585 Nonsuchin sopimuksen nojalla, Elisabet I lähetti apuun Robert Dudleyn, Leicesterin jaarlin johtaman 5 000–6 000 miehen ja 1 000 hevosen suuruisen sotajoukon. Vilhelm Oranialaisen poika, Maurits Nassaulainen (Maurits van Nassau) otti armeijoiden komennon 1587 ja Leicester palasi Englantiin. Englannin joukkojen viipyminen maassa vuoteen 1604 oli suuri syy siihen, että Espanja lähetti Voittamattoman Armadansa Englantia vastaan 1588.

Mauritsin johdolla suuri osa eteläisistä maakunnista kapinoi espanjalaisia vastaan tai jäi Yhdistyneiden provinssien valloittamaksi. Espanja kärsi taloudellisen tappion armadan menetyksestä ja 1595 Ranskan Henrik IV:n julistettua sodan sitä vastaan, maa ajautui konkurssiin seuraavana vuonna, eikä ensimmäistä kertaa.

Taloudellisen ja sotilaallisen paineen alla Filip luovutti eteläiset Alankomaat Itävallan arkkiherttua Albertille ja hänen vaimolleen Isabellalle 1598 Ranskan kanssa solmitun Vervinsin rauhan jälkeen. Alue vastasi osapuilleen historiallista Burgundia.

Vuonna 1601 Espanja lähetti pienen joukon Irlantiin, mutta englantilaiset löivät sen Kinsalen taistelussa. Jaakko I:n astuttua Englannin valtaistuimelle hän teki rauhan Espanjan kanssa Lontoossa 1604. Vuonna 1609 Ranska ja Englanti välittivät Haagissa kahdentoista vuoden aselevon pohjoisten ja eteläisten Alankomaiden välille.

Albertin kuoltua 1621 eteläiset Alankomaat palasivat Espanjan valtaan. Sota jatkui Mauritsin kuoltua 1625 ja hänen velipuolensa Frederik Henrikin (Frederik Hendrik) jatkettua sotaa etelää vastaan. Espanja lähetti 1639 apujoukkoina 77 aluksen armadan Flanderiin mukanaan 24 000 sotilasta ja merimiestä, mutta amiraali Maarten Tromp löi sen Downsin taistelussa. Espanjan merimahdin tuhon jälkeen Englanti ja Alankomaat ottivat haltuunsa sen siirtokuntia.

Sota päättyi 30. tammikuuta 1648 Münsterin sopimuksessa. Se oli osa Westfalenin rauhaa, joka päätti kolmikymmenvuotisen sodan.

Yhdistyneet provinssit
Yhdistyneet provinssit (Republiek der Zeven Verenigde Nederlanden/Provinciën, myös Alankomaiden tasavalta tai Yhdistyneet Alankomaat) oli vuosina 1581–1795 eurooppalainen tasavalta.

Vuoden 1549 pragmaattisella sanktiolla Pyhä Rooman keisari Kaarle V ja Ranskan kuningas erottivat Alankomaiden seitsemäntoista maakuntaa, jotka käsittivät nykyisen Alankomaat, Belgian, Luxemburgin ja osan Pohjois-Ranskaa (Artois) Ranskan ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alamaisuudesta. Suurin osa näistä maakunnista kuului keisarikunnalle, ja Flanderi sekä Artois Ranskan kuninkaan alaisuuteen.

Kaarle V:n luovuttua kruunusta 1556 hänen valtakuntansa jaettiin hänen poikansa Filip II:n ja veljensä Ferdinand I:n kesken. Espanjan kuningas Filip II sai Alankomaat.

Vilhelm I Oranialaisen johdolla Alankomaat kapinoivat 1567 Filip II:n lähettämää kenraalikuvernööriä, Fernando Álvarez de Toledoa, Alban herttuaa vastaan, koska tämä oli yrittänyt keskittää maakuntien hallintoa, verot olivat korkealla ja katolinen Filip vainosi protestantteja (katso: vastauskonpuhdistus). Tästä alkoi kahdeksankymmenvuotinen sota (myös Alankomaiden vapaussota tai -kapina).

Eteläiset, katoliset provinssit vannoivat uskollisuutta kuninkaalla ja hänen asettamalleen kuvernöörille. 23. tammikuuta 1579 joukko protestanttisia pohjoisia maakuntia solmi Utrechtin liiton (Unie van Utrecht), jossa ne lupautuivat puolustamaan toisiaan Espanjan armeijaa vastaan. Vuonna 1581 maakunnat vetivät valansa Filip II:ltä, ja siten virallisesti syrjäyttivät hänet hallitsijan asemasta. Yhdistyneet provinssit yrittivät valita oman hallitsijansa ja pyysivät asemaan ensin Anjoun herttuaa, Ranskan Henrik II:a sekä Katariina de Medicin nuorinta poikaa ja englantilaisten joukkojen komentajaa, Leicesterin jaarlia. Hallitsijaa ei saatu, joten 1588 provinsseista tuli tasavalta.

Espanjalaiset valloittivat takaisin lähes koko Flanderin ja puolet Brabantista, lähinnä Parman herttua Alessandro Farnesen poliittisten ja sotataitojen ansiosta. Eteläosa Alankomaista tunnettiin tämän jälkeen Espanjan Alankomaina, jotka käsittivät nykyisen Belgian ja suuren osan Pohjois-Ranskaa, pääkaupunkinaan Bryssel. Ranska valloitti osan alueesta monissa sodissa, Englanti Dunkirkin ja Espanjan perimyssodan (1701–1714) jälkeen loppu siirtyi Itävallalle.

Seitsemän valloittamatta jäänyttä provinssia (Hollanti, Zeeland, Utrecht, Gelre, Overijssel, Friisinmaa ja Groningen) tunnustettiin itsenäiseksi lopullisesti Westfalenin rauhassa 1648, joka päätti myös kahdeksankymmenvuotisen sodan. Jo sodan aikana Alankomaat aloitti laajan maailmankaupan ja hankki siirtomaita Brasialiasta, Pohjois-Amerikasta (Uusi Amsterdam, nykyään New York), Etelä-Afrikasta ja Länsi-Intiasta. 1600-lukua pidetäänkin Alankomaiden kulta-aikana (de gouden eeuw). Alankomaat ajautui myös useisiin kauppasotiin Englantia vastaan ja 1672 joutui Ranskan, Münsterin ja Kölnin hyökkäyksen kohteeksi, joista se selvisi vain hädin tuskin.

Tasavalta kesti vuoteen 1795, jolloin Ranskan vallankumouksen joukot valtasivat maan ja asettivat Batavian tasavallan Ranskan mallin mukaan. Tästä tuli 1806 Napoleonin veljen hallitsema Hollannin kuningaskunta: se muutettiin Napoleonin veljen Ludvigin hallitsemaksi Hollannin kuningaskunnaksi ja 1810 viimein liitettiin kokonaan Ranskaan.

Sen jälkeen
Wienin kongressissa 1815 muodostettiin Alankomaiden kuningaskunta, jonka hallitsijaksi tuli Oranian suvun Vilhelm I. Kuningaskuntaan liitettiin myös nykyinen Belgia, joka kuitenkin irrottautui itsenäiseksi kuningaskunnaksi 1830. Vilhelm I luopui kruunusta 1840 poikansa Vilhelm II:n hyväksi. Tämän seuraajaksi tuli 1849 Vilhelm III, jonka jälkeen valtaistuimelle nousi 1890 kuningatar Vilhelmiina.

Napoleon valloitti Alankomaat ja liitti sen kuningaskunnaksi nykyisen Belgian ja Luxemburgin kanssa vuonna 1815. Belgia itsenäistyi vuonna 1830 ja Luxemburg erosi liitosta kuningas William III:n kuoltua.

Alankomaat oli neutraali Ensimmäisessä maailmansodassa, mutta Saksa valloitti sen toukokuussa 1940 Toisen maailmansodan aikana. Alankomaat vapautettiin vasta vuonna 1945.

Sodan jälkeen Alankomaat liittyi Natoon ja oli Euroopan unionin edeltäjän, Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustajajäseniä.

Lähde: Wikipedia