Reilut kahdeksan vuotta Hollannissa ovat himmentäneet alkuaikoina Suomelle antamani sädekehän. Pari ensimmäistä vuotta sai hollantilainen miesparkani kuunnella messuamistani vaikeina hetkinä. "Sinun täytyy kyllä olla todella ihana ihminen, koska olen ollut valmis jättämään Suomen ja kaikki rakkaani siellä. Toistaiseksi valitsen sinut. TOISTAISEKSI!" Liekö merkki kotoutumisestani, kun moinen meuhkaaminen on jo jäänyt historiaan. Vaikka moni asia on täällä toisin, ne eivät loppujen lopuksi ole hassummin.

Hollannin terveydenhoitojärjestelmään ja sen omalääkäripainotteisuuteen en silti meinaa tottua. Ensimmäinen omalääkärini leimasi minut neurootikoksi, kun heti alkuun halusin päästä gynekologille. Hän kysyi minulta miksi ja minä mietin, että miten niin miksi. Olin kasvanut järjestelmässä, jossa naiset käyvät kerran vuodessa gynekologilla. Mieleeni ei pälkähtänytkään, että Hollannissa ei ole sama järjestelmä. Lääkärin mieleen ei puolestaan pälkähtänyt, että potilaan omituiselta kuullostava toive saattaa johtua kulttuurierosta. Ei kestänyt kauan, kun opin Suomen ja Hollannin terveydenhoitojärjestelmien ajattelun eron. Suomessa mennään lääkäriin ennaltaehkäisevästi. Hollannissa mennään lääkäriin vasta, kun on ongelma.
Vielä en ole vakuuttunut hollantilaisen järjestelmän tasavertaisuudesta suomalaisen järjestelmän kanssa. Paikalliset omalääkärit lähettävät vain muutaman prosentin potilaistaan eteenpäin erikoislääkärille. Sinne pääsemiseksi saa tehdä töitä ja puhua vakuuttavasti kuin autokauppias. Oma vaiva on pystyttävä myymään omalääkärille. Keskustelut joidenkin muiden suomalaisten kanssa ja myös amerikkalaisten sekä saksalaisten tuttavien kanssa on paljastanut, että moni vie vaivansa mukanaan lomalla synnyinmaahan ja sen helposti tavattaville erikoislääkäreille.

Tällä kertaa en yrittänyt saada lähetettä korvalääkärille. Kuljin kolme päivää korvat ruokaöljyä tippuen ja annoin omalääkärini huuhdella korvani. Olinko hyväksynyt hollantilaisen terveydenhoidon? Ah, Suomessa korvat huuhtelee kuulemma terveydenhoitaja.